silmätulehdus

Niin menivät sitten kaikki suunnitelmat päin mäntyä kertaheitolla. Eilen aamulla heräsin kellon soittoon tyytyväisenä ja ajattelin, että oho, onpas silmät taas rähminyt ja vähän kirveleekin. No, nousin ylös ja löntystin vessaan, jossa sitten tajusin vilkaista peiliin. Hyvä etten perseelleni lentänyt peilikuvani nähtyä. Toinen silmä aivan rähmän peitossa, kirkuvan punainen ja turvonnut. LOISTAVAA! Ei sitten muuta kun vaatteet päälle ja päivystävälle sairaanhoitajalle hakemaan reseptiä, että saa silmätipat mahdollisimman nopeasti.

Pääsin terveysasemalle Tomin kyydissä samalla, kun se itse lähti Raumalle fysioterapiaan selän takia. Sää oli jo silloin ankea ja tuulinen, ja olinkin varannut mukaani sateenvarjon. Hoitajalta päästyäni tajusin vesipisaroiden putoilevan maahan jo aikamoista vauhtia. Kiiruhdin nopeasti sateenvarjon turvin apteekkiin hakemaan niitä tippoja. Pari askelta ennen apteekin ovea valtava tuulenpuuska tarttui sateenvarjooni ja heilautti sen nuriniskoin. Kuului kräts ja naps ja kaksi tikuista katkesi. Hyvä etten hermoromahdusta saanut, tungin vain kiukkuisena sateenvarjon lähimpään roskakoriin. Apteekin jälkeen sitten jouduin kävelemään kotiin kolme kilometriä ilman sateenvarjoa.

Niin ja kaiken huippuna se, että jouduin perumaan tallivuoron ja uimahalliin menemisen. Tallivuoro nyt ei sinänsä harmita, vähän ehkä hävettää kun kerran on luvannut ja sitten ilmoittaa näin myöhään, ettei kuitenkaan pääse tulemaan. No, onneksi Maria ymmärsi ja sanoi, että saa otettua karsinat itsekin. Uimahalli sitten taas harmitti paljonkin. Olisi todellakin tehnyt mieli mennä uimaan ja kun oltiin juuri edeltävänä iltana saatu sovittua kaikki valmiiksi ja ihan innostuttuakin. No, aina ei voi voittaa. Totesin kyllä samalla, että uikkareitteni alaosa on totaalisesti hukkunut, joten ehkä oli ihan hyvä, etten eilen lähtenyt uimaan.

Lupailin viime postauksessa, että raahaan tallille mukaan kamerani jos vaikka saisin aikaseksi jotain kuvamateriaalia. Kiire kuitenkin iski päälle, joten en hirveän montaa kuvaa ehtinyt napsia. Suurin osa niistä otetuista kuvistakin esittää hevosia, enkä niitä nyt tänne hirveästi viitsi tunkea. Ajattelin kuitenkin laittaa kuvan hoidokistani, jos jotain nyt sattuisi edes vähän kiinnostamaan, tai edes sitten omaksi ilokseni.


Sain eilen tietää muutamankin ikävän, ja ehkä vähän vähemmän ikävän asian. Aloitetaan ehkä niistä ikävistä. Olen mahdollisesti aikaisemminkin kirjoittanut, että kummitätini mies makaa teho-osastolla hengityskoneessa keuhkokuumeen ja verenmyrkytyksen takia. Eilen sitten selvisi, että saattaa viedä puolikin vuotta, ennen kuin hän pääsee kotiin sairaalasta ja yli vuosi, ennen kuin toipuu siihen kuntoon, mihin tuossa tapauksessa voi enää toipua. Lihakset ovat niin surkastuneet pelkästä makaamisesta, ettei hän jaksa enää kättään nostaa. On se kamalaa kun jonkun kohdalle tuollainen tuuri käy.

Toisena asiana äiti ilmoitti tyynen rauhallisesti mainoksia laittaessamme että, "Pia muuten, sun kummisetä on kuollut kaks viikkoo sitten, en oo muistanu sanoa aikasemmin". Okei joo, saattaa kuulostaa aika julmalta, mutta yksi tosiasia on se, etten ole nähnyt kummisetääni viiteentoista vuoteen ja toinen se, että ainakin vanhempien vähäisten kertomusten perusteella se oli joku mielenhäiriöinen ja väkivaltainen sika. No, tiedä sitä. Vain kuukausi sitten kuitenkin mietin itsekseni, pitäisikö minun selvittää kummisetäni olinpaikka tai että onko hän edes enää hengissä. Olisin mahdollisesti halunnut tutustua häneen tai edes selvittää missä hän asuu nykyään ja mitä tekee työkseen. Sitten yhtäkkiä ilmoitetaankin, että hän on kuollut. Ei se nyt sinänsä hirveästi koskettanut, vaikka ehkä karulta kuulostaakin, mutta olisinhan minä ehkä halunnut häneen tutustua vielä joskus. No, nyt se on myöhäistä.

Sitten kolmas ikävä asia. Huhun mukaan, ja vähän faktankin, vanhassa kodissamme on ollut tulipalo. Ei ilmeisesti mikään paha, mutta uutinen kuitenkin järkytti, sillä rakastin sitä taloa ylikaiken. En olisi koskaan halunnut muuttaa sieltä pois, mutta vanhempien mielestä se oli liian keskellä ei mitään. Ja jo pitkäaikaisena haaveenani on ollut muuttaa takaisin kyseiseen taloon, kunhan vain vähän vanhempana olisi rahaa ostaa se takaisin. Tiedä sitten miten innokkaasti nykyiset omistajat siitä tahtoisivat luopua. No, toivotaan ettei talo pahasti mennyt. Voisin oikeastaan ottaa tavoitteeksi hommata talosta ja pihapiiristä vanhoja valokuvia ensi postaukseen. Näkisitte kuinka suloinen se oikeasti on. Siellä oli niin ihana omenapuukin. Mihin ei kylläkään koskaan tullut omenia.

Ja sitten viimeisenä se ei niin ikävä asia, mutta sitäkin stressaavampi. Joulukuun alussa pitäisi nimittäin mennä ylioppilasjuhliin näillä näkymin. Kyseessä on pikkuserkkuni, joka edustaa toista sukupuolta ja jota en ole nähnyt moneen vuoteen. En hirveästi perusta heistä nykyään, tai ehkä he vain ovat hieman eri tyylisiä. Toisaalta odotan ihan innolla, että näen pojan ja muut veljekset taas pitkästä aikaan. Suurin stressin aihe on kuitenkin pukeutuminen. Äidin mielestä minun pitäisi pukea päälleni suorat mustat housut, mutta itse haluaisin pukeutua johonkin muuhun. Mieltäni ei ole jättänyt rauhaan Vilassa näkemäni aivan mahtava korkeavyötäröinen hame. Sellainen musta, jossa on nappeja. Wouw.. Haluaisin sen itselleni ja pukea sen päälleni. Mutta kukkaroni ei vain anna periksi tuolle 50 euron hinnalle joka minulle henkilökohtaisesti on aivan liian suuri. Tahtoo mekon!!! No, ehkä nyt palaan kauppaan kuolaamaan sitä ihanuutta ja jätän teidät tänne pakahduttavan tylsän postauksen pariin.