sillisalaattia ja kuumia tunteita

"Etkö sä vois kuunnella nyt vaan sitä Nirvanaa. En haluu et alat kuuntelee tälläst muotimusiikkia." Siinä poikaystävän kommentti eilen kotimatkalla kun halusin kuunnella Happoradion Che Guevaraa. Hetkinen, jos nyt haluan yhden kappaleen kuunnella joltain hieman tunnetummalta tai kenties suositummalta bändiltä kuin Beat Happening tai Die so Fluid niin onko se sitten kaamea rikos? Tarkoittaako se heti, että alan kuuntelemaan massamusiikkia? Jotain muodin mukaista. Alkoi hivenen pännimään, ihan kun en saisi kuunnella sellaista musiikkia kuin haluan. Se, että jos Happoradio nyt mukamas on muotimusiikkia, ei tarkoita, että kuuntelisin sitä sen vuoksi että haluan olla muodikas. En oikeastaan muuten edes pidä kyseisestä yhtyeestä, tuo kyseinen kappale vaan jotenkin kolahtaa. Joten anteeksi nyt sitten kauhean paljon jos kuuntelen liian muodikasta musiikkia.

Niin, iski myös ahdistus tuossa eräänä kauniina (tai kenties sateisena) päivänä. Olen tässä viimeisen kuukauden ajan saanut kuunnella sanaa kihlat viiden minuutin välein. "Mennään kihloihin, haluun kihloihin, se olis mulle tosi tärkeetä et mentäis kihloihin, rakastan sua niin paljon ja haluisin kihloihin sun kans." Mutta kun kiitos ei. En nyt tarkoita mitenkään pahalla. Etten rakastaisi poikaystävääni yli kaiken tai jotain vastaavaa. En vain ole kihloihin menevää tyyppiä. Jos nyt niin voi sanoa. En myöskään ole naimisiin menevää tyyppiä, lapsia hankkivaa tyyppiä, jumalaan uskovaa tyyppiä jne. Mielestäni yksi sormus ei kerro mitään todellisista tunteista. Kaiken lisäksi mielestäni puoli vuotta on liian lyhyt seurustelu aika ennen kihloihin menoa, jos se nyt sitten välttämätöntä on. Jos vaikka katottaisiin uudestaan sitten poikaystävän armeijan jälkeen, kun itsekin on täyttänyt 18. Miten vaan saisi tuon rakkaan ihmisen uskomaan, ettei ole kyse siitä, etten rakastaisi häntä. En vaan osaa mitenkään, millään tapaa arvostaa tätä kihloihin menoa. Täysin vastoin aatteitani.

Mutta ehkäpä sitten olisi aika kirjoittaa jotain iloistakin kerrankin. Koeviikko alkaa vetämään viimeisiään! Vihdoinkin. Olen niin loppu, kuitti, poikki, romahtanut. Huomenna viimeinen koe, sekin onneksi matematiikkaa, mikä nyt kovinkaan vaikeaa ei ole. Ainakaan toivottavasti. Uskon ainakin olevani hyvä matematiikassa ja saavani siitä helposti hyvän numeron, eiköhän se riittäisi *nauraa* No toivotaan parasta. Sitten alkaakin uusi jakso, mistä tulee täysi painajainen. Ruotsia, Matikkaa, Bilsaa, Mantsaam Englantia ja Psykologiaa. Kiitos ja hei. Tämän vähän pientä isomman tytön pää ei kyllä tuollaista höykytystä kestä. Seuraavan kerran siis varmastikin kirjoittelen jostain hermoparantolasta. No, ehkei sentään.

Nyt mulla on kerrankin jotenkin sellanen olo, et saatan ehkä sittenkin oikeesti kuulua tänne. Alkaa menemään jotenkin paremmin. Tai en tiedä. Välillä iskee sellanen ahdistus että ei mitään rajaa. Se saattaa tulla ihan yhtäkkiä ja kestää vaan parisen minuuttia, tai sitten se saattaa kestää jopa viikon. Sillon ei mikään jaksa kiinnostaa, ihmiset on kusipäitä ja tekis mieli vaan lähteä pois. Nyt kuitenkin tuntuu suhteellisen hyvältä, taas pitkän masentavan kauden jälkeen. Ehkä nyt sittenkin pärjään täällä vielä muutaman vuoden, lukion loppuun asti. Ehken sittenkään ole niin kamala ihminen, ehkä sittenkin olen ihan ok:n näkönen ja ehkä sittenkin asiat on paljon paremmin kuin monella muulla ihmisellä. Ihan kiitollinen saa olla. Jotkut asiat pistää ajattelemaan. Mut aina joskus tulee sellanen olo, ettei mikään kelpaa, kaikki on päin v*ttua ja romahdan ihan lopullisesti. Mutta ei sitä lopullista romahdusta sitten ikinä tulekaan.

CMX- Kuolemaantuomitut

Eikö se riitä,

Siellä aukeavat

Kultaiset portit päivään uuteen ja vielä pyörii Maa?

Eikö se riitä,

Sinua rakastetaan

Paljon ja aina enemmän ja sinuun luotetaan?

Eikö se riitä,

Että joskus harvoin

Kätesi piirtää rajan kestävän ja todellisen?

Valo viipyy matkallaan.

Päivät vaihtaa kasvojaan,

Ja sinä kuljet läpi hehkuvan maailman.

Eikö se riitä,

Vielä pakahtuvat

Tunteesi monta kertaa rikkinäisen kauneuden edessä?
Eikö se riitä,

Aina kohoavat

Hohtavat uudet reitit aamupäivään matkasi tiellä?

Aika vyöryy radallaan.

Tuimat tuulet pettää maan,

Ja sinä kuljet läpi hehkuvan maailman.

On joskus kasvoillasi kivun kartta

Ja joskus auringon seitti,

Ja tiedät olevasi vielä täällä.

Ei mikään tapahdu huomenna.

Valo viipyy matkallaan.

Päivät vaihtaa kasvojaan.

Aika vyöryy radallaan,

Ja sinä kuljet läpi hehkuvan maailman.

Ajatusvirtaa

Saimme äidinkielentunnilla tehtävän, jossa harjoitellaan luovaa kirjoittamista. Opettajamme käski meitä ottamaan kynän käteen ja paperia nenän eteen. Kun kaikki olivat valmiita, hän antoi luvan kirjoittamisen aloittamiseen. Tehtävänä oli kirjoittaa kaikki, mitä mieleen tulee ja mitä ikinä vain sillä hetkellä ajatteleekin. Kirjoittamista ei saa keskeyttää hetkeksikään. Omasta tekstistäni tuli hyvin sekava, ja ihmekkös tuo. Ajattelin nyt kirjoittaa tekstini uudestaan tänne.

"Miksi ihmisten pitää aina olla täydellisiä? Juuri sellaisia kuin muut haluavat. Voisinko joskus sanoa -ei, en halua, en ole tällainen mitä te minun tahdotte olevan. Jos vain lähtisi pois ja jättäiisi taakseen kaikki vaatimukset ja olettamukset. Ulkona on pilvistä, aurinko ei ole paistanut moneen päivään. Se lisää ahdistumistani. Kaikki on harmaata.

En pysty keskittymään kirjoittamiseen. Ajatukset karkaavat joka hetki luokasta kuuluviin ääniin. Jonkun kimeään nauruun, paperin repeämiseen. Korkeisiin äänipiikkeihin, jotka viiltävät korvaa. Tuntuu kuin olisin irrallinen. Aivan kuin vain leijuisin ilmassa. Vatsassani tuntuu turtunut möykky. Suuni puhuu muuta mitä oikeasti ajattelen. Miksei ajatuksistani tule sanoja. Olisiko se liian julmaa. Kirjoitan vain kaiken ylös ja pidän räjähdysalttiin tunnepurkauksen kasassa. En oikeastaan jaksa enää edes kirjottaa. Miksi käteen täytyy aina sattua?

Joskus tuntuu, että oikeasti räjähdän. Alan vain huutamaan ihmisille. Ehkä he viimeinkin tajuaisivat, että kaikki ei oikeasti ole sitä miltä näyttää. Mitä tekisin illalla? Ärsyttää, kun en kuitenkaan päässyt tallille. Kiroan kalliit bussimatkat. Sitä rentoutumista olisi todellakin kaivattu. Märän ruohon ja hevosen tuoksu, pehmeä karva, vahva ja suuri eläin, jonka kanssa tulee täydellisesti toimeen, mutta tietää sen silti voivan tappaa sinut hetkessä. Täydellinen yhteistyö ja ehkä pieni pelon tunne auttavat unohtamaan murheet.

Niin, mutta en pääse sinne. Kiitos. Päätä särkee, voisi lähteä kotiin. Luokassa on aina kylmä. Ajatukset eivät nyt todellakaan pysy kasasssa. Jopa paperille on vaikeaa kirjoittaa todelliset ajatukset. Tuli mieleen, ettei tällä tekstillä ole mitään ideaa tai järkeä. No, ehkei sillä ole väliä.

Tasaiseksi muminaksi muuttuneet äänet palaavat taas mieleeni ja korviini sattuu. Kaikilla on aina niin paljon asiaa. Turhaa asiaa. Sanoja ei oikeastaan erota, mutta äänensävyn ja korkekuden kyllä huomaa. Puhuminen, äänet, ne tulevat kuin aaltoina. Välillä hiljaisena, välillä kovana vyörynä, kun kakki puhuvat samaan aikaan.

Väsyttää. Tulikohan nukuttua taas liian vähän. Taustalta kuuluu jotain vinkumista....."

Ja aika loppui. Kynä piti laskea ja paperi pistää pois. Enää ei saanut kirjoittaa sanaakaan. Niin, eihän tuossa tekstissä tosiaankaan ole mitään järkeä. Oikeastaan se kuulostaa typerältä kun sitä lukee, mutta se auttaa rentoutumaan. Se puhdistaa mieltä, kun saa purkaa itsestään kaiken ilman, että ajattelee mitä tekee. Kun vaan kirjoittaa ylös aivan kaiken, mitä mieleen tulee, saa olonsa paremmaksi ja rennommaksi. Kokeilkaa itsekin, se auttaa oikeasti.