Elokuun Pitkäperjantai

Niin masentavalta kuin se tuntuukin on todettava, että jälleen se on koittanut. Viimeinen loma-perjantai ennen koulujen alkua. Siis oman kouluni alkua. Tätä päivää voisi oikeastaan kutsua elokuun Pitkäperjantaiksi. Ja siltähän se tällä hetkellä näyttääkin. Ilma on ankean sateinen ja aika tuntuu matelevan. Missään ei tapahdu mitään, ehkä sitten illalla. Itse ainakin aion nauttia täysin siemauksin viimeisestä kesäloma viikonlopustani. Saa nähdä, mitä ilta tuo tullessaan,

Aamulla ensimäinen herätys tapahtui jo kuuden aikaan, kun poikaystävän raivostuttava herätysääni helähti soimaan yöpöydällä lojuvasta kännykästä. Yritin olla välittämättä siitä ja vain kääntää kylkeä, mutta vartin kuluttua kun poikaystävä edelleen makasi sängyssä, oli pakko kääntyä potkimaan laiskimus ylös sängystä. Ehdin juuri ummistaa silmäni, kun hän palaa takaisin huomauttamaan, että auto ei edelleenkään käynnisty ilman apua. Niinpä raahauduin kosteaan ja sateiseen perjantai-aamuun yöpaidassani, vain vääntääkseni avainta virtalukossa. Tämän jälkeen kaaduin tiedottomana takaisin sänkyni pohjalle.

Seuraavaksi havahduin epämääräiseen kolinaan ja ryminään. Vilkaisin kelloa ja totesin sen lähentelevän jo puolta kahtatoista. Nousin sängystä ja raahustin silmät puoliummessa keittiöön haaveilemaan olemattomasta aamupalastani jota siis ei missään vaiheessa tullut. Ah kiitos äiti kun jaksat vierailla kaupassa niin että minäkin saan ruokaa...

Samalla kun kirosin tyhjää jääkaappia, josta valokin oli jo päässyt palamaan -kiitos isä kun jaksat valon aina vaihtaa-pohdiskelin mitä ihmettä taas vaihteeksi pukisin päälleni tuonne ankeaan kesäsäähän. Tuntuu se vaan aina niin mahdottomalta keksiä jotai fiksua päällepantavaa, vaikka loppujen lopuksi omistan vaatteita suhteellisen paljonkin. Paidat lentelevät lattioille kun toisessa pursuavat läskit ja toinen on liian pitkä. Kolmas ei tietenkään sovi yhteen housujen kanssa ja loput sitten ovatkin niin tylsiä ja kulahtaneita. Kellään samaa ongelmaa? Loppujen lopuksi puen päälleni ne samat vaatteet, jotka koristivat vartaloani myös viime viikonloppuna. Niin todennäköisesti käy tänäänkin.

Aikani olisi siirtyä pöytäni ääreen ja katsoa jos vaikka saisin loihdittua kasvoilleni jonkilaisen luomuksen jonka avulla näyttäisin hivenen pirteämmältä. Ilta on vielä auki, mutta jonnekkin tästä kuitenki suunnataan eikä aikani enää riitä koneella istumiseen, vaikka asiaa olisikin. Pitäisi myös opetella lisäämään noita kuvia fiksusti, ei meinaan tahdo onnistua. No, katselen sitä sitten ensi kerralla. Nyt hyvää viimeistä lomaperjantaita, tai vaihtoehtoisesti ensimmäistä viikonloppua koulutyöstä, kaikille!

Minä täällä hei!

hmm.. on se outo juttu, miten yhtäkkiä saa loistokaan idean, ja hetken kuluttua se ei enää tunnukaan niin hyvältä. Päätin nyt kuitenkin luoda itselleni uuden blogin vanhani tilalle. Sivusto jolle aiemmin kirjoitin, ei toiminut ollenkaan ja kaikenlisäksi oli mahdottoman vaikeakäyttöinen. Entiseen blogiini kirjoitin myös enemmänkin tunteistani ja ajatuksistani. Täällä ajattelin myös niitä tietysti kirjoittaa, mutta panostan myös enemmän päiväkirjatyyliseen kerrontaan.

Tuskin ketään hirveästi blogini kiinnostaa, mutta lähinnähän kirjoitankin tätä itseäni varten, en muita. Eikä äidinkielen taidoilla voi hirveästi kehuskella, mutta eiköhän nekin siitä sitten ajallaan kehtiy. En tiedä tuleeko blogistani mitään sensaatiota, saatikka jaksanko sitä edes kovinkaan usein kirjotella. Aika tuntuu olevan kortilla muutenkin. Mutta yrittänyttä ei laiteta ja niin edelleen..

Olen siis vielä joskus 17-vuotias tyttönen täältä suomenmaalta jostain. Yritän epätoivoisesti selvitä lukiosta, ja jos joku sattuu nyt kysymään miksi ihmeessä sinne menin, saattaa hän saada kaunismuotoisen nyrkkini silmäänsä. Ehei, lukio ei todellakaan ole minua varten. Ei sillä etten osaisi, pidän itseäni ihan fiksunakin, mutta kun ei kiinnosta tuo lukeminen niin ei kiinnosta. Läksyjen ja opiskelun sijaan käytänkin aikani valokuvaamiseen, hevosiin ja rakkaaseen ja varmasti maailman ihaninpaa poikaystävääni. Kyllähän nuo ikävät, hiljalleen ala-arvoista lähenevät numerot, varsinkin englannista, pistävät välillä pohtimaan, että pitäisikö sitä tosiaankin ryhdistäytyä, mutta eipä sitä sitten jaksa.

Ajattelin kyetä kirjoittamaan tätä täydellisesti tunteiden purkamiseen soveltuvaa blogiani vähintään parin päivän välein. Koitan myös lisäillä mukaan ottamiani valokuvia ja ties vaikka vielä joskus innostuisin piirtämään sarjakuvaa itsestäni ja omasta elämästäni. Olisikohan se mielenkiintoista? No, täytyy pohtia ja suunnitella.. Nyt on kuitenkin aika nostaa takamus tuolista ja suunnata askeleet piristävään ulkoilmaan jotta aivot taas saisivat happea tämän kirjoiturupeaman aiheuttaman vajeen edestä.